Tämä on ensimmäinen viesti blogiini. Tarkoituksenani on avautua elämästäni siltä osin, miltä kuvittelen sen poikkeavan mainstreamista. Ulkopuolisen silmin arkeni saattaa näyttää hyvinkin normaalilta: on perhe, hyvä työ, kaunis koti, terveelliset elämäntavat ja rakastava vaimo. Mutta harva – tuskin kukaan – tietää, että elämme vaimoni kanssa tietynlaista kaksoiselämää, emmekä toistaiseksi ole kertoneet tästä elämämme toisesta puolesta juuri kenellekään. Me nimittäin elämme eräänlaisessa vapaassa suhteessa, eli harrastamme seksiä suhteemme ulkopuolisten ihmisten kanssa. Uskon että kokemuksistamme, käymistämme keskusteluista ja niistä seuranneista oivalluksista saattaisi olla hyötyä muillekin. Ehkä kirjoitukseni auttavat umpikujaan ajautuneita pariskuntia, tai itseään etsiviä ja hämmentyneitä yksineläjiä. Vaikka voisi kuvitella että vapaampi suhtautuminen seksuaalisuuteen olisi pelkkää huvia ja nautiskelua, on se ennenkaikkea henkilökohtaista henkistä kasvua, suuria oivalluksia ja väliin kipuakin. Näistäkin ajattelin blogissani avautua. Kirjoitettavaa kyllä riittää.
Meillä on suhteemme alusta asti ollut hyvin avoin ja avarakatseinen parisuhde: olemme rohkeita rakkaudessa ja puhumme läpi kaikki pelkomme. Ei ole olemassa niin hankalaa asiaa, josta emme olisi valmiita keskustelemaan. Ja kun kaksi aikuista ihmistä pelottomasti lähti syvimpiä ajatuksiaan avaamaan, varsin pian ruodimme myös sitä tosiasiaa, että halusimmepa sitä tai emme: muut ihmiset kuuluvat elämäämme. Vaikka suhteemme alussa olimmekin täysin toisiimme uppoutuneita, olimme varmoja siitä että olisi vain ajan kysymys kun jommalle kummalle tulisi vastaan tilanne jossa pettäminen saattaisi käydä mielessä. Suuressa Suomalaisessa Seksikyselyssä selvisi, että 40% suomalaisista on pettänyt kumppaniaan ja lisäksi lähes 18% pettäisi, jos ei voisi jäädä kiinni. Suomalaisessa parisuhteessa pettäminen ei siis ole pelkästään mahdollista, vaan se on jopa todennäköistä. Me emme tehneet tässä suhteessa poikkeusta: me molemmat olimme pettäneet kumppaniamme aiemmissa suhteissamme ja suhtauduimme pettämiseen realistisesti: se olisi mahdollista myös jatkossa.
Mietimme, että jos kerran parisuhteessa pettäminen on niin yleistä, eikö sen demonisointi ole väärin? Mitä jos pettäminen ei olisikaan virhe, synti, syrjähyppy, häiriö parisuhteessa, vaan ennemminkin inhimillinen ominaisuus jonka tunnustamme osaksi luonnollista käyttäytymistämme? Mitä jos myöntäisimme, että on luonnollista haluta muita ihmisiä? Mitä jos olisimme rehellisiä ja myöntäisimme että on parisuhdetta rasittavaa olettaa että yksi ihminen voisi tehdä sinusta kokonaisen? Että yksi ihminen kykenisi täyttämään kaikki toiveesi ja tarpeesi. Etenkin kun maailma on täynnä muita ihmisiä, yllättäviä kohtaamisia ja ennalta-arvaamattomia tilanteita. Ja mitä jos puhuisimmekin pettämiseen liittyvistä negatiivisista tunteista ja peloista jo etukäteen, käsittelisimme ne yhdessä toisiamme tukien, rakkaudella ja molemminpuoleisen luottamuksen säilyttäen? Mitä jos ei enää tarvitsisikaan kätkeä ajatuksiaan ja tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että tekee mieli panna seksikästä työkaveria ja voisi jopa jakaa tuntemuksensa puolisonsa kanssa? Mitä jos voisi olla onnellinen toisen saamasta huomiosta ja nautinnosta? Jos puolisolleen antaisikin vapauden nauttia elämästä?
Tälle polulle me lähdimme jo vuosia sitten. Ja sen jälkeen on tapahtunut paljon mielenkiintoisia asioita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti