torstai 26. toukokuuta 2016

Tabu tuoreessa lapsiperheessä


Lapsen odotusaika koettelee perheitä hyvin eri tavoin. Osalla naisista hormonit hyrräävät ja into parisuhdeseksiin jopa vilkastuu raskausaikana. Tyypillisempää kuitenkin lienee, että seksikerrat hiljalleen vähenevät ja loppuvat kenties kokonaan. Seksi ei ehkä käy edes mielessä. Kun sitten lapsen synnyttyä tuore äiti hiljalleen toipuu synnytyksestä ja elää useamman kuukauden symbioottista suhdetta vauvan kanssa, unohtaen itsensä, uhraten yöunensa, henkisen tasapainonsa ja hyvinvointinsa, kaikki liikenevät voimavarat kanavoituvat yksinkertaiseen arjessa selviämiseen ja palautumiseen. Lasta edeltäneet vapaa-ajanvieton muodot ovat vain kaukainen haave, eikä niihin liikenisi energiaakaan. Ja nyt kuvailin tilannetta keskimäärin. Koliikkilapset ja muut ylimääräiset haasteet sitten vielä erikseen. 

Samaan aikaan tuoreen lapsiperheen isä, seksuaalisesti aktiivisimmassa elämänvaiheessaan elävä mies saattaa löytää itsensä oudosta välitilasta, jossa ymmärtää perheen äidin tukemisen merkityksen, mutta samalla mittailee omaa tuskaansa ja sietokykyään seksittömässä suhteessa elämiseen. Milloin seksistä, tai paremminkin sen uupumisesta on soveliasta puhua? Viikon, kuukauden, vai vuoden jälkeen? Ja jos lapsen syntymän myötä kehittyvä seksitön vauva-arki vaikuttaa maistuvan toiselle liiankin hyvin, miten siihen tulisi suhtautua? Isäksi tulemisen autuus ja onni saattavat pitkittyvän seksittömän horrostilan myötä kääntyä turhautumiseksi ja joko yksin tai yhdessä käytäväksi pohdinnaksi: mikä meissä on vikana, kun tämä on näin vaikeaa ja raskasta? Miksei tästä kerrottu neuvolassa mitään? Miten kaveri tästä helvetistä selvisi? Käsi ylös: kuinka moni tietää lähipiiristään tuoreita lapsiperheitä, joita on koetellut parisuhdekriisi ennen lapsen ensimmäistä ikävuotta? Kuinka moni tietää parisuhteita, jotka ovat päätyneet eroon, kesken ”vauvaonnen”?

Monessa Afrikan maassa lapset kutsuvat äidikseen kaikkia niitä naisia, joilla on jonkinlainen hoivasuhde häneen. Äiti saattaa olla lapsen synnyttänyt nainen, lasta imettävä nainen, sisko, täti, tai naapuri. Lapset kiertelevät vapaasti talosta taloon koko kylässä, ovat tervetulleita kaikkialle ja kokevat syvää ”johonkin kuulumisen tunnetta”. Jokainen kyläläinen auttaa lapsen kasvattamisessa ja tästä on tietysti monia ilmeisiä hyötyjä myös vanhemmille. Käytännössä koko perhettä tuetaan huolehtimalla lapsesta kollektiivisemmin. Perhekäsitys on luonnollisempi ja muut ihmiset kuuluvat elämään, monin eri tavoin. Miksi meillä pitää selvitä kaikesta yksin, hammasta purren?

Omistamiseen keskittyvässä kulttuurissamme lähdemme siitä olettamuksesta, että meidän elämäntapamme, suljetut suhde- ja perhekäsityksemme olisivat ihmisluonnolle ominaisia ja universaaleja. Kipuilemme kun luonnoton asetelma tulehtuu ja aiheuttaa ongelmia parisuhteelle. Kuvittelemme olevamme heikkoja ja jollain tavalla poikkeavia kun emme kestä sitä, mitä kaikki muutkin ovat läpikäyneet. Päättelemme olevamme ongelmiemme kanssa yksin, sillä emme ole kuulleet kenenkään puhuvan tällaisista asioista. Asiaa ei auta ikävä taipumuksemme piiskata toisiamme läpikäymään samat tuskat ja kivuliaat kokemukset mitkä itsekin olemme kokeneet. Telaketjuäidit ja -isät kurmuuttavat heikompiaan verkon keskustelufoorumeilla: ”Älä valita!" 

Lapsiperheitä koettelevat, parisuhteita rasittavat ja kaatavat haasteet ovat todellisia siitä huolimatta, ettei niistä puhuta, eikä niistä ole mainintaa neuvolasta saaduissa esitteissä. Vaikkei kriisi johtaisi eroon, eikä parisuhteessa koettaisi syrjähyppyjä, saattaa kokemus rasittaa parisuhdetta pahastikin. Milloin tuoreita lapsiperheitä mietityttävät aiheet, kuten sietäminen, kestäminen ja jaksaminen saisivat seurakseen positiivisempia ulottuvuuksia ja miten muut ihmiset voisivat auttaa perheonnen säilyttämisessä?

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Riisikakkuja vai etikkapastilleja?


Ensimmäisen blogikirjoitukseni jälkeen elämässäni on sattunut ja tapahtunut melkoisesti. Näihin kuukausiin on kuulunut intohimoa, hellyyttä ja täyttymyksen tunnetta. Olen tavannut rohkeita, avoimia ja valloittavia ihmisiä, joiden kanssa olen saanut jakaa tämän mielenkiintoisen maailman ja joiden kautta olen saanut tuntea syvää henkistä yhteyttä ja vapaudentunnetta. Elämälle avoimena oleminen on toki aikaansaanut myös kipuilua ja yllätyksiä, joihin ei ole osannut varautua. Avoimuus on mahdollistamista ja siis myös hankalien asioiden mahdollistamista. Vaikka kuinka itse valmistautuisi ja olisi hereillä tilanteissa, olosuhteet, tai muut ihmiset saattavat yllättää. Spontaanisti syntyvät tilanteet, ihmisten erilaiset intressit, käsitykset reunaehdoista ja säännöistä, sekä alkoholi ovat hyviä esimerkkejä peikoista, jotka vähät välittävät säännöistäsi. Juuri näitä tilanteita ihmiset alitajuisesti pelkäävät ja pitäytyvät siksi suljetuissa suhteissa. Suuren ja kutsuvaan karkkipussiin ei tartuta, koska tiedetään, että se saattaa sisältää etikalta maistuvan karkin tai pari. Pitäydytään siis vaaleanpunaiseen pakettiin pakatuissa riisikakuissa, sillä vaikka ne ovat mauttomampia, ne tuntuvat yllättömyydessään turvallisemmalta vaihtoehdolta. Ja sitäpaitsi: niitähän kaikki muutkin syövät.

Etikkaisen karkin kohdalle sattuessa ja ikävän kokemuksen jälkimakua maistellessa löytää itsensä samasta tienristeyksestä, jossa alunperinkin pohti avoimen suhteen mielekkyyttä: vasemmalle kohti suljettua suhdetta ja riisikakkuja, vaiko oikealle karkkipussien kyllästämään avoimeen suhteeseen, jonka tietää sisältävän etikkaisia sattumia. Kumman valitsen? Valintatehtävästä tulee kokemuksen myötä aina vain helpompaa. Jos otan kokemuksesta opikseni, miksi valitsisin polun jota kulkiessa kokisin olevani vaillinaisempi ja säästeleväni elämääni ja itseäni jotakin määrittelemätöntä varten? En taida uskoa kohtaloon, mutta käänteentekeviä asioita ja sieluun taltioituvia kokemuksia tapahtuu todennäköisemmin, jos niille antaa mahdollisuuden. Mieleni lisäksi olen oppinut kuuntelemaan kehoani yhä herkemmällä korvalla. Etikkainen pastilli suussa saattaa mieli olla masentunut, mutta keho kiihottunut. Yrittääkö kehoni sanoa minulle jotain? Jos ja kun kuuntelen kehoani, miten vältän jatkossa saman ikävän kokemuksen kohtaamisen?

On ollut tavattoman kannustavaa saada positiivisia viestejä blogistani. Kaikki kirjoitukseni edustavat toki vain minun näkökulmaani ja tunnustan olevani elämässäni keskeneräinen. Koska kirjoittelemalla pohdiskelen ja kristallisoin filosofiaa jolla asennoidun elämääni, blogiini kohdistuvat positiiviset signaalit osuvat käytännössä suoraan minuun. Saan itse voimaa ja varmuutta siitä, kun kuulen auttaneeni kirjoituksillani muita. Lukijoita blogillani on ollut jo tuhansia ja suuri kiitos kuuluu myös teille hiljaisille: ymmärrän ajatusteni olevan hyödyllisiä ja relevantteja, vaikken kuulisi sitä teiltä suoraan. Vierailevia kyniä on tulossa lisää ja omat tekstini valmistuvat jatkossakin yhtä epäsäännöllisesti ja kutsumuksesta: mielenkiintoisia aiheita on lukemattomia, tekstien sisältö saa aineksensa elävästä elämästä ja odottavat siksi oikeaa hetkeä syntyäkseen. 


torstai 5. toukokuuta 2016

Vaimon puheenvuoro, osa 1


Vaimon puheenvuoro -tekstit ovat vaimoni ajatuksia avoimesta suhteestamme. 

Vielä joitakin vuosia sitten en olisi voinut kuvitellakaan eläväni avoimessa suhteessa. Yksinkertaisesti se ei käynyt mielessäkään, että sellainen voisi olla mahdollista eikä ainakaan, että se voisi olla jollain tavalla mielekästä. Varmaan olen alitajuisesti ajatellut ja tulkinnut asioita siten, että avoimessa suhteessa elävät eivät pysty sitoutumaan parisuhteeseen. Avoin suhde olisi siis ikään kuin seuraus omasta kyvyttömyydestä ”oikeaan parisuhteeseen”, ennemmin kuin vapaasti ja harkiten valittu malli. 
Toisaalta olen aina ihmetellyt ihmisten hyvin kielteistä suhtautumista pettämiseen. En minäkään pettämistä millään tavalla kannata tai pidä fiksuna käyttäytymisenä, mutta on aika armotonta ja kovaa, jos koko parisuhde heitetään romukoppaan ja samalla rikotaan mahdollisesti isompikin perhe sen vuoksi, että jompikumpi suhteen osapuolista on hairahtanut hetkellisesti halujensa vietäväksi. Hei, ihmisiähän tässä vain ollaan! Etkö ole koskaan hairahtanut syömään isoa karkkipussia kerralla, vaikka olet tiennyt, että se ei ole hyväksi? Tai juonut liikaa alkoholia, vaikka olet etukäteen päättänyt jotain muuta? Miksi tuomita ihmisiä niin jyrkästi vain sen vuoksi, että he ovat kuitenkin vain – ihmisiä?
Mieheni on rohkeampi keskustelemaan vaikeista asioista kuin minä, nostan siitä hattua hänelle. Jos keskustelut olisivat olleet minun aloitteeni varassa, niin aika moni keskustelu olisi jäänyt käymättä. Jo hyvin suhteemme alkuaikoina hän toi esiin sen, että miten suhtaudumme, jos jommalle kummalle tulee suhteen ulkopuolisia ihastuksia. Lisäksi puhuimme paljon seksifantasioistamme ja jotenkin näiden asioiden summana päädyimme kokeilemaan yhteisiä seksiseikkailuja myös muiden ihmisten kanssa.
Seikkailut eivät aina olleet täysin onnistuneita, mutta toisaalta harvemmin kokemukset ovat toisaalta olleet varsinaisesti epämiellyttäviäkään. Mukana on myös muutama erityisen onnistunut kokemus. Parin epäonnistuneemman ”keikan” jälkeen olemme oppineet määrittelemään paremmin omat rajamme ja tiedämme selkeämmin, mitä haluamme. Kaikissa kokemuksissa laaduista riippumatta on ollut sama, lopulta positiivinen lopputulos: Oma suhteemme ja seksielämämme on piristynyt siitä hetkellisesti huomattavasti. Ja suuremmilta mustasukkaisuuskriiseiltä on silti vältytty. Lopulta aikuinen ihminen tietää ja huomaa aika selkeästi eron siinä, mitä on rakastaa jotain ihmistä niin paljon, että haluaa jakaa koko elämänsä tämän kanssa, ja mitä on himoita toista ihmistä hetkellisesti. Itse asiassa, nämä kaksi eri eroottisen kiinnostuksen olomuotoa eroavat toisistaan niin radikaalisti, että niitä ei kannattaisi rinnastaa lainkaan toisiinsa. 
Tarpeemme ja toiveemme avoimeen suhteeseen liittyen ovat minulla ja miehelläni itse asiassa aika erilaiset. Mieheni on seksuaalisesti paljon aktiivisempi ja yksinkertaisesti tarvitsee seksiä huomattavasti enemmän kuin minä. Jos eläisimme perinteisessä yksiavioisessa suhteessa, olisimme molemmat varmasti onnettomia: Mieheni eläisi jatkuvassa puutteessa ja minä kokisin taas paineita siitä, että minun pitäisi olla halukkaampi. Mieheni varmasti kärsisi minua enemmän. Mutta toisaalta, myös minä saattaisin kärsiä jatkuvasta paineesta niin paljon, että en jaksaisi jatkaa parisuhteessa, jossa kokisin, että minua painostetaan jatkuvasti.
Nykyisessä mallissamme on siis ainakin se hyvä puoli, että mies saa enemmän seksiä, kuin mitä muuten olisi hänelle tarjolla. Tämä on rauhoittanut suhdettamme huomattavasti! Minun on vaikea oikeasti ymmärtää, kuinka suuri merkitys seksillä hänelle on, mutta kun olen nähnyt käytännössä seuraukset suhteemme vapautumisesta, en voi toisaalta olla uskomattakaan. Mies on rauhallisempi, iloisempi, minua kohtaan rakastavampi ja kärsivällisempi lastemme kanssa, jos hänellä on edes se tietoisuus, että hän voi halutessaan hakea seksiä myös suhteemme ulkopuolelta.  
No mitä minä sitten saan tästä kuviosta? Aina en ole itsekään ollut siitä aivan varma. Itselläni ei ole niin voimakkaita seksuaalisia tarpeita, että minulla olisi tarvetta hakea niille tyydyttäjää. Seksi puhtaasti seksin vuoksi, edes hyvävartaloisen ”hunks-uroksen” kanssa, ei ole minusta kiinnostavaa. Seksuaalisten tarpeiden kannalta kerran viikossa mieheni kanssa riittää minulle mainiosti. Vaihtelu on toki virkistävää ja tarpeellista, mutta sitä voi hakea myös esimerkiksi pornon inspiroimien mielikuvien avulla.
Mutta: Minäkin nautin kieltämättä vapauden tunteestani. Vaikka en ole seksuaalisesti yhtä latautunut kuin mieheni, kyllä minäkin aika ajoin huomaan kiinnostavia miehiä ympärilläni. Kutsutaan niitä vaikka ihastumisiksi. Ne ovat yhdistelmä sekä eroottista, että henkistä vetovoimaa. Vaikka näiden henkilöiden kanssa ei aina ole mahdollista edetä mihinkään fyysiseen (mies on varattu eikä itse elä avoimessa suhteessa), minusta on hienoa, että jos olosuhteet ovat suotuisat, minulla on mahdollisuus nauttia myös seksistä heidän kanssaan. Tavallaan minun on hieman vaikea käsittää asiaa toisin päin: Miksi en saisi nauttia ihastumisen tunteesta ja seksistä myös muiden kanssa? Sehän on mahtavaa elämän energiaa, joka ei ole pois mieheltäni, silloin, jos ja kun toimin/toimimme yhteisten sääntöjemme mukaan.
Tässä on minun ajatukseni avoimesta suhteestamme tällä hetkellä. Suhde ylipäätään on koko ajan liikkuva ja muutoksessa, joten ajatuksia on syytä tarkastella (ja niitä tulee olla suhteessa lupa tarkastella) aika ajoin uudestaan. Se mikä tuntuu nyt molemmista hyvältä, ei välttämättä tunnu siltä enää parin vuoden päästä. Yhteiset säännöt ovat erittäin tärkeät, minusta sellaiset tulisi olla ja määritellä kaikissa suhteissa, oli avoin tai ei. Ja sen jälkeen määritellä ne yhä uudestaan. 

maanantai 2. toukokuuta 2016

Variety is the spice of life













Arvaan ettet syö joka päivä samaa ruokaa. Etkä katso joka päivä samaa televisio-ohjelmaakaan. Olenko oikeassa? Vaihdat vaatteitasikin päivittäin. Luet tuoreimmat uutiset, uusimmat aikakausilehdet, sillä miksi selaisit vanhoja? Eikä saman, juuri luetun kirjan uudelleen lukeminen tunnu hyvältä ajatukselta sekään. Siirtelet huonekaluja. Lomakohteesi vaihtelevat. Vaihdat työpaikkaa, autoa ja asuinpaikkaasikin aina aika-ajoin. Vaikka väittäisit eläväsi elämääsi ilman suuria muutoksia, teet koko ajan valintoja, jotka tekevät elämästäsi mielekkäämmän. Ympäristösi, ihmiset ympärilläsi ja sinä itse muututte, joka hetki. Ihmiselämä on luonnostaan värikäs ja täynnä muutoksia ja vaihtelua, siksi koska haluamme sen olevan. Vaihtelu virkistää. Variety is the spice of life. 

Kun psykologi Tony Dunderfelt antoi Elämä Pelissä -televisio-ohjelmassa vieraileville pariskunnille parannusvinkkejä riutuneeseen parisuhdeseksiin, hän nosti ensimmäisenä esiin vaihtelun merkityksen. Hän jätti pariskuntien itsensä ratkaistavaksi mitä tuo vaihtelu heidän kohdallaan tarkoittaisi, eikä hän tietenkään olisi voinut kansallisella televisiokanavalla puhua parisuhteen ulkopuolisista seksisuhteista vaikka sitä olisi tarkoittanutkin. Staattisuus, yllätyksettömyys ja ennalta-arvattavuus puuduttavat ja saavat minkä tahansa asian maistumaan puulta.

Vaimoni tokaisi yhden yhteisen seikkailumme jälkeen, että hänelle on ollut tärkeää ja palkitsevaa saada kokea muita miehiä minun lisäkseni. Hän oli suhteellisen kokematon vielä tavatessamme ja kun suhteemme alkoi. Mieltäni lämmitti se, että hän uskalsi myöntää vaihtelun merkityksen suoraan. Eihän ole minulta pois, että hän nauttii elämästään ja kokee erilaisia ihmiskehoja, oppien samalla elämästä ja itsestään uusia asioita. Miksei vaihtelun merkityksestä seksielämässä puhuta suoraan? Miksi en muista lukeneeni yhtään ainutta lehtijuttua aiheesta?

Omistamiseen perustavassa suljetussa suhteessa ihminen elää koko elämänsä kuin kalana akvaariossa, potee tylsistymistä hyödyntämättömän seksuaalipotentiaalinsa vuoksi ja haaveilee salaa mahdollisuuksien meressä uimisesta. Kuin lajitoverit silloin joskus, sukupolvia sitten. Vaihtelun viehätys on syvällä ihmisyydessä, katsoopa sitten mille elämänalueelle tahansa – miksi siis seksielämä olisi poikkeus?